Ellen Gallagher

Osana opintojamme kävimme tutustumassa Sara Hildenin taidemuseon Ellen Gallagher -näyttelyyn. Olin sanallasanoen myyty! Upea näyttely, upea esillepano, taidokas, puhutteleva, herättelevä. Kävimme sen jälkeen vielä yhdessä kokemuksiamme läpi keskustellen.

Mieletön tekniikka paperin leikkaamisessa, akvarelleissa, muovailuvahan käytössä. Mielenkiintoinen sanoma mustien esillepanosta ja stereotypioista.

Kun istuimme Metson kahviossa keskustelemassa, kokemukset olivat aika vaikuttuneita. Tämä oli kyllä THE näyttely, joka kannatti nähdä ja kokea.

Se poiki kaksi erillistä tehtävää, joista toisen teimme heti Metson kahviossa. Saimme sanomalehtiä ja värejä. Tehtävänämme oli työstää lisäämällä tai poistamalla jotakin lehdestä löytämäämme kuvaa - niinhän Ellenkin tekee.

Silpuksi meni - kuva, tekstin muokkaus ja uusi sanoma nähtävissä vieressä ->

Tuherteluahan tämä on, mutta hauskaa tajunnanvirtaa kumminkin. Kävimme jokaisen työn läpi ja naurua riitti.

Varsinainen tehtävä olikin sitten monimutkaisempi. Innoitajana työlle tuli olla juuri nähty näyttely ja saatujen ideoiden avulla tuli työstää jotain muistoja teokseksi. Koska maalaaminen ei ole se minun juttuni, päätinkin harjoitella sitä - vieläpä akvarelleilla, joita kammoksun erityisen paljon. Lisäksi halusin kokeilla Gallagherin käyttämään kerroksellisuutta, paperin leikkaamista ja sanoman/tunteen ujuttamista työhön.

Minulle yksi tärkeimmistä lapsuudenmuistoista on joulu ja erityisesti joulukuusi. Joulukuusen koristelu ja kauniin kuusen katselu ovat edelleen mukanani ja suhtaudun siihen erityisellä hartaudella. Päätin toteuttaa kuusen ja sitä katsovan lapsen, siis itseni. Työssäni on lukuisia kerroksia. Pohjimmaisena on kuusen runko (akvarellit), sen päällä itse kuusi (akvarellit), seuraavassa kerroksessa koristenauha (akvarellit), neljännessä kerroksessa latvatähti (akvarellit) ja viimeisessä kerroksessa lapsi ja tähden tuike (paperin aukkoleikkaus). Jokaisessa kerroksessa on leikattu iso osa paperista pois ja papereiden väleihin olen laittanut tarratyynyt kerroksellisuuden illuusion lisäämiseksi.

Ellen käytti leikkaamiseen terävää kirurgin veistä, minä kehnoja mattoveitsiä. Jälki on sen mukainen ja en esimerkiksi voinut leikata useampaa paksua akvarellipaperia päällekäin, vaan minun oli edettävä paperi paperilta. Kerrokset eivät siksi ole identtisiä ja se tuo työhön toki särmää, mutta ärsyttää minua tavattomasti.

Tavoittelin työhöni lapsenomaisuutta ja koristeellisuutta, jotka mielestäni tavoitin. Pidin valitsemistani työskentelytavoista ja sain ison ahaa-elämyksen: akvarellimaalauksen onnistuminen lähtee oikeasta paperivalinnasta! Paksu akvarellipaperi oli uskomatonta työstää, myönnän jopa hieman innostuneeni maalaamisesta.

 

                           

Joulun ihastelu ja ihmettely

    

PiMa 1.-8.10.2013 - elävää mallia, töiden viimeistelyä ja taidekeskustelua

Elävän mallin piirtäminen on ehkä mukavimpia kokemuksia, joita olen saanut näiden taideopintojen aikana. Kiva, että siihen tuli toinenkin mahdollisuus.

Teimme lämmittelyharjoituksia edelliskerran tapaan: nopeiden piirrosten aikahaarukkana oli 30s - 5 min. Hankalaa, haastavaa ja hauskaa!

Varsinaiselle työlle annetteiin reilusti aikaa, muistaakseni 2 x 20 min. Minun oli poistuttava tämän jälkeen, mutta muut ehtivät vielä työstää surrealistisen akryylimaalauksen mallista.

Ylävartalon mittasuhteet onnistuivat aika hyvin, mutta jaloista tuli liian lyhyet. En malttanut piirtäessä nousta välillä työn ääreltä pois ja katsoa sitä kauempaa. Opinpahan taas malttia - välillä on pysähdyttävä ja katsottava työtä kriittisesti ja rauhassa. Pienet nopeat työt jäivät luonnoslehtiön aarteiksi ja huumoripaloiksi.

Viimeisellä kerralla jatkoimme vielä keskeneräisiä töitämme ja kävimme antoisia taidekeskusteluja. Ihanat viikot Merin opetuksessa - harmi, että päättyi.

PiMa 24.9.2013

Yhdessä keskustellessa syntyy mielenkiintoisia polkuja. Katsoimme Merin tekemiä teoksia ja kuuntelimme hänen kokemuksiaan yhteisöllisestä taiteen tekemisestä. Siitä lähti ryöppyämään ajatuspolku yhteisen teoksen tekemisestä. 

Työmme sai seuraavat raamit: omakuva, koko 30 x 30, tyylisuunta pointillismi. 

Pointillismi on tyylisuuntana mielenkiintoinen, jopa matemaattinen. Jokainen viiva muodostuu vieri viereen asetelluista pisteistä ja pelkillä pisteillä on myös mahdollista "piirtää". Oma toteutukseni oli hyvin kirjaimellinen. Hahmottelin omakuvani ensin lyijykynällä kanvakselle ja sen jälkeen otin ohuimman siveltimen mitä maalarinpakistani löytyi. Vain hullu valitsee muutaman karvahapsun ja lähtee tökkimään akvarellipisteitä, tuhansia akvarellipisteitä. Varsinkin kun aluksi värimaailma menee täysin pieleen ja työ on pestävä puhtaaksi ja aloitettava uudelleen.

Kyllähän tähän aikaa meni - kokeilu kokeilujen joukossa. Koin jonkinasteista sadistista mielihyvää tehdessäni näin pikkutarkkaa työtä. Lopussa olin valmis heittämään taulun jorpakkoon, mutta niin se vaan kiltisti maatuu maalauskassissani.

Yhteisölliseksi työmme muuttui siinä vaiheessa, kun jokaisen työt sommiteltiin vierekkäin lattialle. Oli todella mielenkiintoinen taidekeskustelu projektista ja jokaisen työn taustoista. Oli myös mukava jutella avoimesti siitä, mihin itse ei kykenisi - moni esimerkiksi totesi, että olisi tullut hulluksi, jos olisi pitänyt tehdä työ minun tavallani. Jep. Allekirjoitan.

PiMa 17.9.2013

Nyt sukellettiin sellaiseen aiheeseen, että en tapaamiskerran alussa ollut varma, miten naisen käy. En ole uskaltanut ääneen juuri muille sanoa, että en oikein pidä maalaamisesta. Se ei ole minulle luonnollinen ilmaisun tapa, vaan jään joko "sutimaan paikoilleen" tai alan pipertämään yksityiskohtia aivan liian tarkasti. Onneksi tähänkin kertaan liittyi piirtämistä, koska silloin ei olla ihan niin syvällä epämukavuusalueella kuin mitä maalauksen suhteen.

Aiheemme oli työstää jokin aihe realistisesti ja sen jälkeen surrealistisesti. Saimme vapaasti tuoda mukanamme esineitä, joiden pohjalta piirsimme ensin asetelman. Tämän jälkeen samoja esineitä tai sitä juuri tehtyä asetelmaa piti tarkastella uusin silmin ja työstää siitä akryyleilla maalaten surrealistinen teos. Kamalaa! Asetelman piirtäminen = mallista piitäminen oli mukavaa, mutta surrealistisen työn kohdalla menin kutakuinkin lukkoon. Not my piece of cake!

Valitsin esineikseni pienen valkoisessa ruukussa olevan kaktuksen, kuvataiteessa käytetyn ihmisnuken ja kipsistä tehdyn eläimen kallon. Asettelin nämä esineet valkoisen lakanan päälle.

Pehmeä lyijykynä, luonnoslehtiöpaperi

Jouduin tekemään muutamia kokeiluja surrealismin eteen ja en silti tavoittanut dalimaista kahjoutta. Otin ensin kohteeksi vain puisen nuken, josta "riisuin" raajoja. Tämä kävi lämmittelystä, mutta ei millään tavoin tuntunut mieleiseltä työskentelyltä.

Kutistuvat miehet

Ehkä minulta puuttuu kuvataiteiden kohdalla kyky heittäytyä hulluttelemaan - sitä kykyä kyllä löytyy esimerkiksi kun kirjoitan tai liikun. Meille kaikille ei ole annettu taiteelle antautumisen lahjaa, mutta päättäväisyydellä voi kyllä mennä vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi. Niin minäkin päätin sitten vaan sutia, isolla pensselillä ja roimalla annoksella maalia. Otin ison paperin, maalaustelineen ja rykäsin kerroksia kerrosten päälle. Lopputulos on kamala.

Alkuperäiset elementit ovat mukana, värimaailma on karmea, kaktus muistuttaa ananasta - en välttämättä oppinut tästä paljoakaan, itsestäni ehkä enemmän.

PiMa 10.9.2013

Tämän kerran aiheena oli "oman kuvan" uusi tulkinta. Tehtäväksemme annettiin valmistautua etsimällä joku kuva ja miettimällä, miten siitä voisi maalaten työstää uuden kuvan.

Ehkä otin tehtävänannon liian kirjaimellisesti ja kävin läpi lapsuuteni valokuvia. Kuva olisi voinut yhtä hyvin olla joku muu itselle merkityksellinen kuva tai vaikka mielikuva. Toisaalta valokuva on helppo ottaa mukaan ja työskentelyn jälkeen alkuperäisen kuvan ja lopputuloksen välinen ero on nähtävissä. Se on myös helpompi selittää muille - ja itselle.

Valitsin kuvakseni lapsuuden valokuvan, jossa olen ehkä 2-3 -vuotias, leikkimässä rakennustyömaan hiekkakasassa isoveljeni kanssa. Minulla on kuvassa isoisäni tekemä puuauto ja taustalla näkyy rakennuksen pystypuita. Kuva on mustavalkoinen, joten suurin muutos on tietysti värien lisääminen.

Poistin kuvasta kaiken muun paitsi rakennuksen raameiksi pystytetyt puut ja puuauton. Kuvaan tuli rytmi pystyssä ja viistossa olevista puista ja symbolinen kohde punaisesta, yksinäisestä puuautosta. En pidä työtäni mitenkään erityisenä, en ole lopputulemaan edes kovin tyytyväinen. Ajatus työn takana on ok, mutta toteutuksen suunnitteluun olisin voinut käyttää enemmän aikaa.

Akryyli akvarellipaperille

PiMa - pimahtanut?

Syksyn aloituksen teemana oli PiMa, tavupari, joka sai minussa aikaan pimahtanutta huumoria. Kyse oli kuitenkin niinkin tuikitavallisesta touhusta kuin piirtämisestä ja maalaamisesta. Keskityimme siihen Merin opetuksessa.

3.9.2013 aloitimme kipsimallista piirtämällä isolle litoposterille. Työvälineenä oli oman valinnan mukaan pehmeät piirtimet: lyijykynät, hiili ja pastelliliidut. Kipsimallin piirtämisen hankaluutena on valkoinen väri. Siinä toisaalta näkyy valot ja varjot, mutta se on värittömyydessään hyvin riisuttu ja vaativa piirrettävä. Meidän kipsimalleinamme olivat Nefertiti ja naisen torso.

Mallipiirtäminen on mukavaa, vaikka aina mittasuhteet eivät osuisikaan kohdalleen. Keskittyminen on aivan omalla tasollaan ja minua helpottaa eniten se, että ei tarvitse itse luoda tai keksiä mitään. On malli, paperi ja piirtimet. Loppu on silmän ja käden koordinaatiota.

Malli

Lopputulos (hiili + litoposter)

Malli

Lopputulos (pastelli + litoposter)

                               
Töitä oli mahdollista jatkaa vielä maalaten, minulla meni aika piirtämiseen. Työstin vielä pikkutarkempaa versioita lehtiöön aikani kuluksi, mutta se jäi valitettavasti kesken.

Lyijykynäpiirros luonnoslehtiöön

Opettajan merkitys

Syksy ja viimeinen vuosi kuvataiteen perusopintoja alkoi taas aika tutuissa merkeissä. Uusi opettaja aloitti työskentelyn kanssamme. Siihenhän me olemme jo tottuneet - ihmisten vaihtumiseen. Se on ollut toisaalta rassaavaa, mutta toisaalta antanut myös mahdollisuuden oppia eri tavalla työskenteleviltä, ajattelevilta ja opettavilta taiteen tekijöiltä.

Syksyn ensimmäinen kuuden kerran pätkä Meri Westlinin johdolla osoittautui upeaksi matkaksi. Hänen persoonansa valloitti ja pedagogin lahjansa vakuuttivat, puhumattakaan hänen taiteestaan. Olemme ryhmänä hioutuneet hyvin yhteen ja pystymme kannattelemaan toisiamme kaikkien vaihdosten keskelläkin. Todellinen kantaminen tulee kuitenkin opettajan taholta - opettajalla on merkitystä. Siispä tämän lyhyen kirjoituksen kautta vielä iso kiitos Merille sydämellisyydestä, hienovaraisuudesta, tarkkanäköisyydestä, kannustuksesta, täysipainoisesta mukanaolosta, hyvin mietityistä tehtävistä ja suunnitelmista ja huumorista. Hienot kuusi viikkoa!