Kolme kuvataiteen perusopintojen vuotta vetelevät viimeisiään. Kevätlukukauden viimeiset kahdeksan kokoontumiskertaa oli grafiikkaa Hanna-Mari Matikaisen johdolla. Edellinen viikonlopun pituinen grafiikan jakso oli mielenkiintoinen, mutta ei siitä mitään mieleen jäänyt. Odotukset olivat korkealla tämän jakson suhteen, koska grafiikka on itselleni SE kuvataiteen muoto, jota katsellessa sytyn.
Kahdenksan kerran aikana harjoittelimme erityisesti kartonki- ja kopiografiikkaa. Oli helpottavaa, että emme kaahanneet joka kerta uuden tavan/asian pariin, vaan että saimme rauhassa kokeilla yhtä tekniikkaa ja soveltaa sitä eteenpäin.
Oli myös hyvä palauttaa mieliin grafiikassa tarvittavia välineitä: työhanskat, tarlatan-kangas, puhelinluettelon lehdet, pehmeät kangaspalat, öljypohjaiset maalit, serlakka laattojen pintakäsittelyyn,vanupuikot, ruokaöljy, arabikumi, pesusienet, työstöalustat, prässi, kunnollinen paperi ja sen kostutus, ym. ym.
Kartonkigrafiikassa tein vain muutamia erilaisia laattoja, kun tuntui, että jaksaisin työstää niitä aivan loputtomiin. Tein yhden ison laatan pelkän maalarinteipin avulla ja painoin sen avulla itselleni triptyykin. Värien työstäminen vei aikansa - paljonko putsata pois, paljonko jättää. Näppituntumalla on melkoinen merkitys grafiikassa ja kun sitä kokemusta ei vielä paljoa ole niin eipä ole aluksi näppituntumaakaan. Hyvin silti onnistui.
Muotoon leikatut painolaatat ovat tosi viehättäviä ja suunnittelin vinksahtaneen kissaperheen. Sitä työstin melkein jokaisella kerralla, ensin yksivärisinä kissoina ja sen jälkeen kirjavia kissoja tavoitellen. Kokeilin painaa kissojen taustalle piirtoheitinkalvon avulla väripintaa. Se vaatii vielä vähän kehittelyä, mutta kurssikavereilla näkyi huikean hyvin onnistuneita kokeiluja vastaavalla tavalla tehtynä.
Pyöreän muotolaatan kanssa kokeilin kahta eri painokertaa samaan työhön. Toinen laatta oli yksivärinen ja pinta raaputettu aurinkokehrän näköiseksi. Toisessa laatassa oli yksinkertainen kasvi. Ei ehkä onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kokeilun avulla jäi itselle paremmin mieleen, miten tällaisia töitä tehdään.
Kopiografiikka oli oikeastaan SE JUTTU. Harjoittelin aluksi yksinkertaisilla netistä löydetyillä kuvilla. Kun systeemi lähti sujumaan (värin poispeseminen vaati jälleen sitä kuuluisaa näppituntumaa, joka ihmeekseni löytyi tosi nopeasti), innostuin vanhojen valokuvien työstämisestä. Tein äidille lahjaksi vedoksen isän nuoruudenkuvasta - nyt se on kehystettynä odottamassa äidin kesäkuista syntymäpäivää. Sen lisäksi painoin muutamia lapsuuskuviani. Ihana jälki, ihana tekniikka. Tätä olisi voinut jatkaa loputtomiin ja lähteä kokeiluissa aivan uusille urille - aika oli kuitenkin rajallinen.
Hanna-Mari oli huikean hyvä opettaja. Arvostin erityisesti rauhallisuutta, perusteellisuutta, positiivisen palautteen antamista, hyvää ohjeistusta ja onnistumisen hetkillä mukana iloitsemista. Tällaiseen haluaisin itsekin pystyä alakoulun kuvataiteen tunneilla! (Ja kun koulumme laajennetaan ja saamme uusia varusteita, toivon ehdottomasti koulullemme edes pientä grafiikan prässiä.)
sunnuntai 25. toukokuuta 2014
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Pitkän linjan työ 4.2.-11.3.2014
Toy Story - tämän tehtävän aiheeni, joka tuli ensimmäisenä mieleeni, kun kuulin tehtävänannon.
Meitä pyydettiin tuomaan mukanamme joku itselle merkityksellinen esine: itsessään kiinnostava esine, ajatukset muualle johtava esine, tapahtumaan tai asiaan liittyvä esine, muistoja herättävä esine, askarruttava esine - melko monta vaihtoehtoa valinnalle. Joitakin vuosia sitten äitini siivosi kotonaan kaappeja ja löysi minulle kuuluneen lelun. Äitini isä, pappani, oli ostanun lelun minulle, kun olin 3-4-vuotias. Lapsena muistan pitäneeni lelusta todella paljon ja sen erityisyyttä lisäsi se, että pappa oli ostanut sen ulkomailta. Leluun liittyy siis vahvasti positiiviset muistot lapsuudesta ja papasta.
Nyt aikuisena olen usein harmitellut lelun "roikkumista" kodinhoitohuoneen kaapin perällä. Se vie mielestäni tilaa ja olen usein miettinyt siitä eroon pääsemistä. Värit näyttäytyvät aikuisen Leenan silmiin kitchinä, kamalana neonmössönä ja mekaniikkakaan ei jaksa enää ihastuttaa. Aikuisen ajattelumallit ovat yksioikoisen tylsiä eli reilut 40 vuotta ovat muuttaneet lelun toisenlaiseksi.
Valitsin lelun, että voin työstää sen pois kaapistani. Tein ensin lyijykynäpiirroksen ja sen jälkeen mielessäni pilkoin lelun paloiksi. Maalasin pikku hiljaa jokaisen palan ja lopuksi lelun kokonaisena. Eheytin kokemuksen "korjaamalla" maalaukseen lelussa olevan osittain rikkonaisen pupun. Voimakkaiden karkkivärien löytäminen akvarelleista oli hauska löytöretki ja erityisesti olen innostunut siitä, että vesivärimaalaus alkaa sujua. Paksu paperi on ihana alusta ja värit tottelivat minua aika kiltisti koko monituntisen työn ajan. Olen ehkä oppinut jotain.
Voiko tämän työn jälkeen pistää lelun fyysisesti paloiksi ja heittää menemään - jääväthän kuvat muistoksi? Toisaalta lelun työstäminen palautti mieleen lämpimiä muistoja. Pappani on juuri täyttänyt 101 vuotta ja tämä esine on konkreettinen muisto hänestä. Ehkä en sittenkään heitä lelua pois, koska se juuri heräsi uudelleen henkiin. Varsinainen Toy Story.
Meitä pyydettiin tuomaan mukanamme joku itselle merkityksellinen esine: itsessään kiinnostava esine, ajatukset muualle johtava esine, tapahtumaan tai asiaan liittyvä esine, muistoja herättävä esine, askarruttava esine - melko monta vaihtoehtoa valinnalle. Joitakin vuosia sitten äitini siivosi kotonaan kaappeja ja löysi minulle kuuluneen lelun. Äitini isä, pappani, oli ostanun lelun minulle, kun olin 3-4-vuotias. Lapsena muistan pitäneeni lelusta todella paljon ja sen erityisyyttä lisäsi se, että pappa oli ostanut sen ulkomailta. Leluun liittyy siis vahvasti positiiviset muistot lapsuudesta ja papasta.
Nyt aikuisena olen usein harmitellut lelun "roikkumista" kodinhoitohuoneen kaapin perällä. Se vie mielestäni tilaa ja olen usein miettinyt siitä eroon pääsemistä. Värit näyttäytyvät aikuisen Leenan silmiin kitchinä, kamalana neonmössönä ja mekaniikkakaan ei jaksa enää ihastuttaa. Aikuisen ajattelumallit ovat yksioikoisen tylsiä eli reilut 40 vuotta ovat muuttaneet lelun toisenlaiseksi.
Valitsin lelun, että voin työstää sen pois kaapistani. Tein ensin lyijykynäpiirroksen ja sen jälkeen mielessäni pilkoin lelun paloiksi. Maalasin pikku hiljaa jokaisen palan ja lopuksi lelun kokonaisena. Eheytin kokemuksen "korjaamalla" maalaukseen lelussa olevan osittain rikkonaisen pupun. Voimakkaiden karkkivärien löytäminen akvarelleista oli hauska löytöretki ja erityisesti olen innostunut siitä, että vesivärimaalaus alkaa sujua. Paksu paperi on ihana alusta ja värit tottelivat minua aika kiltisti koko monituntisen työn ajan. Olen ehkä oppinut jotain.
Voiko tämän työn jälkeen pistää lelun fyysisesti paloiksi ja heittää menemään - jääväthän kuvat muistoksi? Toisaalta lelun työstäminen palautti mieleen lämpimiä muistoja. Pappani on juuri täyttänyt 101 vuotta ja tämä esine on konkreettinen muisto hänestä. Ehkä en sittenkään heitä lelua pois, koska se juuri heräsi uudelleen henkiin. Varsinainen Toy Story.
29.10.-26.11.2013 - PiMa, kuinka ollakaan!
Heikkilän Elina palasi kehiin ja vietti kanssamme loppuvuoden PiMan merkeissä.
Pellavalle akvarelleilla maalaaminen on mukavaa ja työssä on koko ajan hieman arvaamaton jälki. Ei tämä työ keittiöömme päädy, mutta se päätyy onnellisten kokemusten laatikkoon. Jos jotain jäi kokemuksena mieleen niin ennakkoluulottoman kokeilemisen ilo.
29.10.2013 meni lähinnä jutellessa ja loppuvuotta miettiessä. Kertasimme myös alkusyksyn tekemiset, joiden perusteella Elina pääsi miettimään loppuvuotta. Ensimmäisellä kerralla emme juurikaan taiteilleen - teimme ryhmäpohdintaa siitä, mitä taide on. Istuimme pöydän ääressä ja piirsimme hetken, vaihdoimme paikkaa ja piirsimme/jatkoimme toisen piirrosta hetken, siirryimme jälleen jne. Tajunnanvirtaa ja ihan hauskaakin pitkän työpäivän päätteeksi. Mitään uutta ja ihmeellistä se ei tarjonnut.
Tuherrusta, töherrystä, tekstiä, tajunnanvirtaa.
5.11.2013 mukaan piti ottaa hiusteriä, mustetta, akvarellipaperia ja vesivärejä. Palasin alakoulun kuvistunneille, kun teimme ensin vesivärien avulla roiskeita, räiskeitä, valutuksia ja muita epämääräisiä asioita papereille. Varsinainen tehtävä oli löytää näistä jäljistä jotain ja nostaa ne esiin hiusterällä piirtäen. Tämä on helposti toteutettavissa omien oppilaiden kanssa.
Pidin työvälineestä! Mukavaa minulle sopivaa pipertämistä ja kyllähän minä tein löytöjä:
 |
| Rotta ja kalkkuna kilpasilla |
 |
| Ikävystyneet korentoneidit |
 |
| Pää neljäntenä jalkana |
Tämän lisäksi teimme tutkielman eri pintoihin. Jaoimme paperin ruutuihin ja hiusterää käyttäen täytimme ruudut erilaisilla pintakuvioilla. Mukava työ ja toteutan sen jossain muodossa oppilaiden kanssa keväällä.
12.11.2013 oli vuorossa "nurkanvaltaus". Minimissään nurkanvaltauksesta oli tehtävä diptyykki eli kahdesta maalausalustasta muodostuva työ. Siitä oli mahdollista tehdä myös suurempi kasvattaen maalausalustojen määrää lisäämällä niitä vierekkäin tai päällekäin. Etukäteen piti miettiä, minkä nurkan kotoaan valtaisi työlleen.
Esivalmistelin maalauspohjat päälystämällä ne tiheällä pellavakankaalla. En halunnut pohjustaa niitä millään tavalla. Päätin, että valtaan keittiöstämme vitriinikaapin alla olevan nurkan. Se on yleensä tyhjä joulua lukuunottamatta, jolloin piparkakkutalo valtaa sen näyttämökseen.
Keittiömme tasojen yläpuolella on tummanharmaata ohutta sormilaattaa. Halusin toistaa työssäni tätä kuviota, jotta diptyykkini jollakin tavalla ottaisi paikkansa. Käytin pellavalle akvarelleja, mutta en varsinaisesti maalannut. Kaadoin maalia kankaalle, annoin levitä, ja lopuksi töpöttelin sienellä. Korostin haluamiani kohtia musteella käyttäen jälleen hiusterää. Jätin paljon kangasta näkyviin, jotta työ olisi hengittävä. Minulla on paha tapa ylityöstää ja maalata tukkoon - nyt maltoin mieleni.
 |
| Kuvattu kuvataideluokassa, ei työlle ajatellussa paikassa. |
19.11.2013 otimme sommitteluun uuden lähestymistavan peilin kautta. Tämä ei ollut mitenkään helppo harjoitus ja taisin mennä vähän omia polkujani. Tavoitteena oli kaiketi katsoa maailmaa peilin kautta ja kuvata se, mitä näkee. En kyllä tehnyt työtä käskettyä, mutta töitä tein. Käytin työssäni akryylimaaleja.
Jälkeenpäin työ tuntui kovin vastenmieliseltä. Kokeilin siihen kaikkea mahdollista - tein esimerkiksi koko työn palettiveitsellä ja välillä raaputtelin jo maalaamiani alueita rannuille ja raapaleille. Yläosaan raaputin tuoreen akryylin päälle hiekkapaperin avulla pastelliliitua saadakseni aikaan uusia efektejä. Työssä tapahtuu liikaa ja samalla se on asetelmallisesti aika tylsä. Värit ovat itselleni täydellisiä epävärejä, joten se ei senkään vuoksi miellytä silmää. No, tällaisiakin töitä pitää tehdä, että oppii itsestään jotain.
Jälkeenpäin työ tuntui kovin vastenmieliseltä. Kokeilin siihen kaikkea mahdollista - tein esimerkiksi koko työn palettiveitsellä ja välillä raaputtelin jo maalaamiani alueita rannuille ja raapaleille. Yläosaan raaputin tuoreen akryylin päälle hiekkapaperin avulla pastelliliitua saadakseni aikaan uusia efektejä. Työssä tapahtuu liikaa ja samalla se on asetelmallisesti aika tylsä. Värit ovat itselleni täydellisiä epävärejä, joten se ei senkään vuoksi miellytä silmää. No, tällaisiakin töitä pitää tehdä, että oppii itsestään jotain.
Helenen harmonia
Tammikuu 2014 ja uudet kujeet. PiMa jatkuu harmonian ja disharmonian merkeissä.
Värianalyysi ja -invertaario taidekuvista ei ole uusi juttu, mutta se on kuitenkin joka kerta omalla tavallaan avaava kokemus. Teimme tämän kolmivuotisen opintokokonaisuuden toisen väriainventaarion, jonka lähteeksi valitsin pitkäikäisen suosikkini Helene Schjerfbeckin
naismaalauksen.
Tällä kertaa pilkoimme kuvan saksilla paloiksi ja jaottelimme saadut palat väriryhmiin. Tämä on itse asiassa hyvin toimiva inventointitapa myös omaan työhöni oppilaiden parissa ja tulen ehdottomasti kokeilemaan. Pilkottujen palojen järjestely ja liimaaminen oli kyllä aikamoista askartelua - oma yksinkertainen kuvavalintani kyllä helpotti tätä askarteluvaihetta. Inverntaarion avulla on mahdollista konkreettisesti mitata eri värien osuus taiteilijan työssä.
Inventaarion jälkeen saimme uuden tehtävänannon: tein tutkielman inventoiduilla väreillä käyttäen niitä samassa suhteessa kuin alkuperäisessä, mutta tavoitteena oli toteuttaa aivan erilainen työ alkuperäisen rinnalle.
Helene-värien sekoittaminen akvarelleilla oli hieman haasteellista. Murretut värit syntyvät monen kokeilun kautta. Tämäkin toimisi hyvänä harjoituksena omille oppilaille.
Opinko jotain? Ehkä jälleen kerran sain yhden hyvän idean toteutettavaksi koulussa.
Värianalyysi ja -invertaario taidekuvista ei ole uusi juttu, mutta se on kuitenkin joka kerta omalla tavallaan avaava kokemus. Teimme tämän kolmivuotisen opintokokonaisuuden toisen väriainventaarion, jonka lähteeksi valitsin pitkäikäisen suosikkini Helene Schjerfbeckin
naismaalauksen.
Tällä kertaa pilkoimme kuvan saksilla paloiksi ja jaottelimme saadut palat väriryhmiin. Tämä on itse asiassa hyvin toimiva inventointitapa myös omaan työhöni oppilaiden parissa ja tulen ehdottomasti kokeilemaan. Pilkottujen palojen järjestely ja liimaaminen oli kyllä aikamoista askartelua - oma yksinkertainen kuvavalintani kyllä helpotti tätä askarteluvaihetta. Inverntaarion avulla on mahdollista konkreettisesti mitata eri värien osuus taiteilijan työssä.
Inventaarion jälkeen saimme uuden tehtävänannon: tein tutkielman inventoiduilla väreillä käyttäen niitä samassa suhteessa kuin alkuperäisessä, mutta tavoitteena oli toteuttaa aivan erilainen työ alkuperäisen rinnalle.
Helene-värien sekoittaminen akvarelleilla oli hieman haasteellista. Murretut värit syntyvät monen kokeilun kautta. Tämäkin toimisi hyvänä harjoituksena omille oppilaille.
Opinko jotain? Ehkä jälleen kerran sain yhden hyvän idean toteutettavaksi koulussa.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Ellen Gallagher
Osana opintojamme kävimme tutustumassa Sara Hildenin taidemuseon Ellen Gallagher -näyttelyyn. Olin sanallasanoen myyty! Upea näyttely, upea esillepano, taidokas, puhutteleva, herättelevä. Kävimme sen jälkeen vielä yhdessä kokemuksiamme läpi keskustellen.
Mieletön tekniikka paperin leikkaamisessa, akvarelleissa, muovailuvahan käytössä. Mielenkiintoinen sanoma mustien esillepanosta ja stereotypioista.
Kun istuimme Metson kahviossa keskustelemassa, kokemukset olivat aika vaikuttuneita. Tämä oli kyllä THE näyttely, joka kannatti nähdä ja kokea.
Se poiki kaksi erillistä tehtävää, joista toisen teimme heti Metson kahviossa. Saimme sanomalehtiä ja värejä. Tehtävänämme oli työstää lisäämällä tai poistamalla jotakin lehdestä löytämäämme kuvaa - niinhän Ellenkin tekee.
Tuherteluahan tämä on, mutta hauskaa tajunnanvirtaa kumminkin. Kävimme jokaisen työn läpi ja naurua riitti.
Varsinainen tehtävä olikin sitten monimutkaisempi. Innoitajana työlle tuli olla juuri nähty näyttely ja saatujen ideoiden avulla tuli työstää jotain muistoja teokseksi. Koska maalaaminen ei ole se minun juttuni, päätinkin harjoitella sitä - vieläpä akvarelleilla, joita kammoksun erityisen paljon. Lisäksi halusin kokeilla Gallagherin käyttämään kerroksellisuutta, paperin leikkaamista ja sanoman/tunteen ujuttamista työhön.
Minulle yksi tärkeimmistä lapsuudenmuistoista on joulu ja erityisesti joulukuusi. Joulukuusen koristelu ja kauniin kuusen katselu ovat edelleen mukanani ja suhtaudun siihen erityisellä hartaudella. Päätin toteuttaa kuusen ja sitä katsovan lapsen, siis itseni. Työssäni on lukuisia kerroksia. Pohjimmaisena on kuusen runko (akvarellit), sen päällä itse kuusi (akvarellit), seuraavassa kerroksessa koristenauha (akvarellit), neljännessä kerroksessa latvatähti (akvarellit) ja viimeisessä kerroksessa lapsi ja tähden tuike (paperin aukkoleikkaus). Jokaisessa kerroksessa on leikattu iso osa paperista pois ja papereiden väleihin olen laittanut tarratyynyt kerroksellisuuden illuusion lisäämiseksi.
Ellen käytti leikkaamiseen terävää kirurgin veistä, minä kehnoja mattoveitsiä. Jälki on sen mukainen ja en esimerkiksi voinut leikata useampaa paksua akvarellipaperia päällekäin, vaan minun oli edettävä paperi paperilta. Kerrokset eivät siksi ole identtisiä ja se tuo työhön toki särmää, mutta ärsyttää minua tavattomasti.
Tavoittelin työhöni lapsenomaisuutta ja koristeellisuutta, jotka mielestäni tavoitin. Pidin valitsemistani työskentelytavoista ja sain ison ahaa-elämyksen: akvarellimaalauksen onnistuminen lähtee oikeasta paperivalinnasta! Paksu akvarellipaperi oli uskomatonta työstää, myönnän jopa hieman innostuneeni maalaamisesta.
Mieletön tekniikka paperin leikkaamisessa, akvarelleissa, muovailuvahan käytössä. Mielenkiintoinen sanoma mustien esillepanosta ja stereotypioista.
Kun istuimme Metson kahviossa keskustelemassa, kokemukset olivat aika vaikuttuneita. Tämä oli kyllä THE näyttely, joka kannatti nähdä ja kokea.
Se poiki kaksi erillistä tehtävää, joista toisen teimme heti Metson kahviossa. Saimme sanomalehtiä ja värejä. Tehtävänämme oli työstää lisäämällä tai poistamalla jotakin lehdestä löytämäämme kuvaa - niinhän Ellenkin tekee.
 |
| Silpuksi meni - kuva, tekstin muokkaus ja uusi sanoma nähtävissä vieressä -> |
Tuherteluahan tämä on, mutta hauskaa tajunnanvirtaa kumminkin. Kävimme jokaisen työn läpi ja naurua riitti.
Varsinainen tehtävä olikin sitten monimutkaisempi. Innoitajana työlle tuli olla juuri nähty näyttely ja saatujen ideoiden avulla tuli työstää jotain muistoja teokseksi. Koska maalaaminen ei ole se minun juttuni, päätinkin harjoitella sitä - vieläpä akvarelleilla, joita kammoksun erityisen paljon. Lisäksi halusin kokeilla Gallagherin käyttämään kerroksellisuutta, paperin leikkaamista ja sanoman/tunteen ujuttamista työhön.
Minulle yksi tärkeimmistä lapsuudenmuistoista on joulu ja erityisesti joulukuusi. Joulukuusen koristelu ja kauniin kuusen katselu ovat edelleen mukanani ja suhtaudun siihen erityisellä hartaudella. Päätin toteuttaa kuusen ja sitä katsovan lapsen, siis itseni. Työssäni on lukuisia kerroksia. Pohjimmaisena on kuusen runko (akvarellit), sen päällä itse kuusi (akvarellit), seuraavassa kerroksessa koristenauha (akvarellit), neljännessä kerroksessa latvatähti (akvarellit) ja viimeisessä kerroksessa lapsi ja tähden tuike (paperin aukkoleikkaus). Jokaisessa kerroksessa on leikattu iso osa paperista pois ja papereiden väleihin olen laittanut tarratyynyt kerroksellisuuden illuusion lisäämiseksi.
Ellen käytti leikkaamiseen terävää kirurgin veistä, minä kehnoja mattoveitsiä. Jälki on sen mukainen ja en esimerkiksi voinut leikata useampaa paksua akvarellipaperia päällekäin, vaan minun oli edettävä paperi paperilta. Kerrokset eivät siksi ole identtisiä ja se tuo työhön toki särmää, mutta ärsyttää minua tavattomasti.
Tavoittelin työhöni lapsenomaisuutta ja koristeellisuutta, jotka mielestäni tavoitin. Pidin valitsemistani työskentelytavoista ja sain ison ahaa-elämyksen: akvarellimaalauksen onnistuminen lähtee oikeasta paperivalinnasta! Paksu akvarellipaperi oli uskomatonta työstää, myönnän jopa hieman innostuneeni maalaamisesta.
 |
| Joulun ihastelu ja ihmettely |
PiMa 1.-8.10.2013 - elävää mallia, töiden viimeistelyä ja taidekeskustelua
Elävän mallin piirtäminen on ehkä mukavimpia kokemuksia, joita olen saanut näiden taideopintojen aikana. Kiva, että siihen tuli toinenkin mahdollisuus.
Teimme lämmittelyharjoituksia edelliskerran tapaan: nopeiden piirrosten aikahaarukkana oli 30s - 5 min. Hankalaa, haastavaa ja hauskaa!
Varsinaiselle työlle annetteiin reilusti aikaa, muistaakseni 2 x 20 min. Minun oli poistuttava tämän jälkeen, mutta muut ehtivät vielä työstää surrealistisen akryylimaalauksen mallista.
Ylävartalon mittasuhteet onnistuivat aika hyvin, mutta jaloista tuli liian lyhyet. En malttanut piirtäessä nousta välillä työn ääreltä pois ja katsoa sitä kauempaa. Opinpahan taas malttia - välillä on pysähdyttävä ja katsottava työtä kriittisesti ja rauhassa. Pienet nopeat työt jäivät luonnoslehtiön aarteiksi ja huumoripaloiksi.
Viimeisellä kerralla jatkoimme vielä keskeneräisiä töitämme ja kävimme antoisia taidekeskusteluja. Ihanat viikot Merin opetuksessa - harmi, että päättyi.
Teimme lämmittelyharjoituksia edelliskerran tapaan: nopeiden piirrosten aikahaarukkana oli 30s - 5 min. Hankalaa, haastavaa ja hauskaa!
Varsinaiselle työlle annetteiin reilusti aikaa, muistaakseni 2 x 20 min. Minun oli poistuttava tämän jälkeen, mutta muut ehtivät vielä työstää surrealistisen akryylimaalauksen mallista.
 |
Viimeisellä kerralla jatkoimme vielä keskeneräisiä töitämme ja kävimme antoisia taidekeskusteluja. Ihanat viikot Merin opetuksessa - harmi, että päättyi.
PiMa 24.9.2013
Yhdessä keskustellessa syntyy mielenkiintoisia polkuja. Katsoimme Merin tekemiä teoksia ja kuuntelimme hänen kokemuksiaan yhteisöllisestä taiteen tekemisestä. Siitä lähti ryöppyämään ajatuspolku yhteisen teoksen tekemisestä.
Työmme sai seuraavat raamit: omakuva, koko 30 x 30, tyylisuunta pointillismi.
Pointillismi on tyylisuuntana mielenkiintoinen, jopa matemaattinen. Jokainen viiva muodostuu vieri viereen asetelluista pisteistä ja pelkillä pisteillä on myös mahdollista "piirtää". Oma toteutukseni oli hyvin kirjaimellinen. Hahmottelin omakuvani ensin lyijykynällä kanvakselle ja sen jälkeen otin ohuimman siveltimen mitä maalarinpakistani löytyi. Vain hullu valitsee muutaman karvahapsun ja lähtee tökkimään akvarellipisteitä, tuhansia akvarellipisteitä. Varsinkin kun aluksi värimaailma menee täysin pieleen ja työ on pestävä puhtaaksi ja aloitettava uudelleen.
Kyllähän tähän aikaa meni - kokeilu kokeilujen joukossa. Koin jonkinasteista sadistista mielihyvää tehdessäni näin pikkutarkkaa työtä. Lopussa olin valmis heittämään taulun jorpakkoon, mutta niin se vaan kiltisti maatuu maalauskassissani.
Yhteisölliseksi työmme muuttui siinä vaiheessa, kun jokaisen työt sommiteltiin vierekkäin lattialle. Oli todella mielenkiintoinen taidekeskustelu projektista ja jokaisen työn taustoista. Oli myös mukava jutella avoimesti siitä, mihin itse ei kykenisi - moni esimerkiksi totesi, että olisi tullut hulluksi, jos olisi pitänyt tehdä työ minun tavallani. Jep. Allekirjoitan.
PiMa 17.9.2013
Nyt sukellettiin sellaiseen aiheeseen, että en tapaamiskerran alussa ollut varma, miten naisen käy. En ole uskaltanut ääneen juuri muille sanoa, että en oikein pidä maalaamisesta. Se ei ole minulle luonnollinen ilmaisun tapa, vaan jään joko "sutimaan paikoilleen" tai alan pipertämään yksityiskohtia aivan liian tarkasti. Onneksi tähänkin kertaan liittyi piirtämistä, koska silloin ei olla ihan niin syvällä epämukavuusalueella kuin mitä maalauksen suhteen.
Aiheemme oli työstää jokin aihe realistisesti ja sen jälkeen surrealistisesti. Saimme vapaasti tuoda mukanamme esineitä, joiden pohjalta piirsimme ensin asetelman. Tämän jälkeen samoja esineitä tai sitä juuri tehtyä asetelmaa piti tarkastella uusin silmin ja työstää siitä akryyleilla maalaten surrealistinen teos. Kamalaa! Asetelman piirtäminen = mallista piitäminen oli mukavaa, mutta surrealistisen työn kohdalla menin kutakuinkin lukkoon. Not my piece of cake!
Valitsin esineikseni pienen valkoisessa ruukussa olevan kaktuksen, kuvataiteessa käytetyn ihmisnuken ja kipsistä tehdyn eläimen kallon. Asettelin nämä esineet valkoisen lakanan päälle.
Jouduin tekemään muutamia kokeiluja surrealismin eteen ja en silti tavoittanut dalimaista kahjoutta. Otin ensin kohteeksi vain puisen nuken, josta "riisuin" raajoja. Tämä kävi lämmittelystä, mutta ei millään tavoin tuntunut mieleiseltä työskentelyltä.
Ehkä minulta puuttuu kuvataiteiden kohdalla kyky heittäytyä hulluttelemaan - sitä kykyä kyllä löytyy esimerkiksi kun kirjoitan tai liikun. Meille kaikille ei ole annettu taiteelle antautumisen lahjaa, mutta päättäväisyydellä voi kyllä mennä vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi. Niin minäkin päätin sitten vaan sutia, isolla pensselillä ja roimalla annoksella maalia. Otin ison paperin, maalaustelineen ja rykäsin kerroksia kerrosten päälle. Lopputulos on kamala.
Alkuperäiset elementit ovat mukana, värimaailma on karmea, kaktus muistuttaa ananasta - en välttämättä oppinut tästä paljoakaan, itsestäni ehkä enemmän.
Aiheemme oli työstää jokin aihe realistisesti ja sen jälkeen surrealistisesti. Saimme vapaasti tuoda mukanamme esineitä, joiden pohjalta piirsimme ensin asetelman. Tämän jälkeen samoja esineitä tai sitä juuri tehtyä asetelmaa piti tarkastella uusin silmin ja työstää siitä akryyleilla maalaten surrealistinen teos. Kamalaa! Asetelman piirtäminen = mallista piitäminen oli mukavaa, mutta surrealistisen työn kohdalla menin kutakuinkin lukkoon. Not my piece of cake!
Valitsin esineikseni pienen valkoisessa ruukussa olevan kaktuksen, kuvataiteessa käytetyn ihmisnuken ja kipsistä tehdyn eläimen kallon. Asettelin nämä esineet valkoisen lakanan päälle.
 |
| Pehmeä lyijykynä, luonnoslehtiöpaperi |
Jouduin tekemään muutamia kokeiluja surrealismin eteen ja en silti tavoittanut dalimaista kahjoutta. Otin ensin kohteeksi vain puisen nuken, josta "riisuin" raajoja. Tämä kävi lämmittelystä, mutta ei millään tavoin tuntunut mieleiseltä työskentelyltä.
 |
| Kutistuvat miehet |
Ehkä minulta puuttuu kuvataiteiden kohdalla kyky heittäytyä hulluttelemaan - sitä kykyä kyllä löytyy esimerkiksi kun kirjoitan tai liikun. Meille kaikille ei ole annettu taiteelle antautumisen lahjaa, mutta päättäväisyydellä voi kyllä mennä vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi. Niin minäkin päätin sitten vaan sutia, isolla pensselillä ja roimalla annoksella maalia. Otin ison paperin, maalaustelineen ja rykäsin kerroksia kerrosten päälle. Lopputulos on kamala.
Alkuperäiset elementit ovat mukana, värimaailma on karmea, kaktus muistuttaa ananasta - en välttämättä oppinut tästä paljoakaan, itsestäni ehkä enemmän.
PiMa 10.9.2013
Tämän kerran aiheena oli "oman kuvan" uusi tulkinta. Tehtäväksemme annettiin valmistautua etsimällä joku kuva ja miettimällä, miten siitä voisi maalaten työstää uuden kuvan.
Ehkä otin tehtävänannon liian kirjaimellisesti ja kävin läpi lapsuuteni valokuvia. Kuva olisi voinut yhtä hyvin olla joku muu itselle merkityksellinen kuva tai vaikka mielikuva. Toisaalta valokuva on helppo ottaa mukaan ja työskentelyn jälkeen alkuperäisen kuvan ja lopputuloksen välinen ero on nähtävissä. Se on myös helpompi selittää muille - ja itselle.
Valitsin kuvakseni lapsuuden valokuvan, jossa olen ehkä 2-3 -vuotias, leikkimässä rakennustyömaan hiekkakasassa isoveljeni kanssa. Minulla on kuvassa isoisäni tekemä puuauto ja taustalla näkyy rakennuksen pystypuita. Kuva on mustavalkoinen, joten suurin muutos on tietysti värien lisääminen.
Poistin kuvasta kaiken muun paitsi rakennuksen raameiksi pystytetyt puut ja puuauton. Kuvaan tuli rytmi pystyssä ja viistossa olevista puista ja symbolinen kohde punaisesta, yksinäisestä puuautosta. En pidä työtäni mitenkään erityisenä, en ole lopputulemaan edes kovin tyytyväinen. Ajatus työn takana on ok, mutta toteutuksen suunnitteluun olisin voinut käyttää enemmän aikaa.
Ehkä otin tehtävänannon liian kirjaimellisesti ja kävin läpi lapsuuteni valokuvia. Kuva olisi voinut yhtä hyvin olla joku muu itselle merkityksellinen kuva tai vaikka mielikuva. Toisaalta valokuva on helppo ottaa mukaan ja työskentelyn jälkeen alkuperäisen kuvan ja lopputuloksen välinen ero on nähtävissä. Se on myös helpompi selittää muille - ja itselle.
Valitsin kuvakseni lapsuuden valokuvan, jossa olen ehkä 2-3 -vuotias, leikkimässä rakennustyömaan hiekkakasassa isoveljeni kanssa. Minulla on kuvassa isoisäni tekemä puuauto ja taustalla näkyy rakennuksen pystypuita. Kuva on mustavalkoinen, joten suurin muutos on tietysti värien lisääminen.
Poistin kuvasta kaiken muun paitsi rakennuksen raameiksi pystytetyt puut ja puuauton. Kuvaan tuli rytmi pystyssä ja viistossa olevista puista ja symbolinen kohde punaisesta, yksinäisestä puuautosta. En pidä työtäni mitenkään erityisenä, en ole lopputulemaan edes kovin tyytyväinen. Ajatus työn takana on ok, mutta toteutuksen suunnitteluun olisin voinut käyttää enemmän aikaa.
 |
| Akryyli akvarellipaperille |
PiMa - pimahtanut?
Syksyn aloituksen teemana oli PiMa, tavupari, joka sai minussa aikaan pimahtanutta huumoria. Kyse oli kuitenkin niinkin tuikitavallisesta touhusta kuin piirtämisestä ja maalaamisesta. Keskityimme siihen Merin opetuksessa.
3.9.2013 aloitimme kipsimallista piirtämällä isolle litoposterille. Työvälineenä oli oman valinnan mukaan pehmeät piirtimet: lyijykynät, hiili ja pastelliliidut. Kipsimallin piirtämisen hankaluutena on valkoinen väri. Siinä toisaalta näkyy valot ja varjot, mutta se on värittömyydessään hyvin riisuttu ja vaativa piirrettävä. Meidän kipsimalleinamme olivat Nefertiti ja naisen torso.
Mallipiirtäminen on mukavaa, vaikka aina mittasuhteet eivät osuisikaan kohdalleen. Keskittyminen on aivan omalla tasollaan ja minua helpottaa eniten se, että ei tarvitse itse luoda tai keksiä mitään. On malli, paperi ja piirtimet. Loppu on silmän ja käden koordinaatiota.
Töitä oli mahdollista jatkaa vielä maalaten, minulla meni aika piirtämiseen. Työstin vielä pikkutarkempaa versioita lehtiöön aikani kuluksi, mutta se jäi valitettavasti kesken.
3.9.2013 aloitimme kipsimallista piirtämällä isolle litoposterille. Työvälineenä oli oman valinnan mukaan pehmeät piirtimet: lyijykynät, hiili ja pastelliliidut. Kipsimallin piirtämisen hankaluutena on valkoinen väri. Siinä toisaalta näkyy valot ja varjot, mutta se on värittömyydessään hyvin riisuttu ja vaativa piirrettävä. Meidän kipsimalleinamme olivat Nefertiti ja naisen torso.
Mallipiirtäminen on mukavaa, vaikka aina mittasuhteet eivät osuisikaan kohdalleen. Keskittyminen on aivan omalla tasollaan ja minua helpottaa eniten se, että ei tarvitse itse luoda tai keksiä mitään. On malli, paperi ja piirtimet. Loppu on silmän ja käden koordinaatiota.
.jpg) |
| Malli |
.jpg) |
| Lopputulos (hiili + litoposter) |
.jpg) |
| Malli |
.jpg) |
| Lopputulos (pastelli + litoposter) |
Töitä oli mahdollista jatkaa vielä maalaten, minulla meni aika piirtämiseen. Työstin vielä pikkutarkempaa versioita lehtiöön aikani kuluksi, mutta se jäi valitettavasti kesken.
 |
| Lyijykynäpiirros luonnoslehtiöön |
Opettajan merkitys
Syksy ja viimeinen vuosi kuvataiteen perusopintoja alkoi taas aika tutuissa merkeissä. Uusi opettaja aloitti työskentelyn kanssamme. Siihenhän me olemme jo tottuneet - ihmisten vaihtumiseen. Se on ollut toisaalta rassaavaa, mutta toisaalta antanut myös mahdollisuuden oppia eri tavalla työskenteleviltä, ajattelevilta ja opettavilta taiteen tekijöiltä.
Syksyn ensimmäinen kuuden kerran pätkä Meri Westlinin johdolla osoittautui upeaksi matkaksi. Hänen persoonansa valloitti ja pedagogin lahjansa vakuuttivat, puhumattakaan hänen taiteestaan. Olemme ryhmänä hioutuneet hyvin yhteen ja pystymme kannattelemaan toisiamme kaikkien vaihdosten keskelläkin. Todellinen kantaminen tulee kuitenkin opettajan taholta - opettajalla on merkitystä. Siispä tämän lyhyen kirjoituksen kautta vielä iso kiitos Merille sydämellisyydestä, hienovaraisuudesta, tarkkanäköisyydestä, kannustuksesta, täysipainoisesta mukanaolosta, hyvin mietityistä tehtävistä ja suunnitelmista ja huumorista. Hienot kuusi viikkoa!
Syksyn ensimmäinen kuuden kerran pätkä Meri Westlinin johdolla osoittautui upeaksi matkaksi. Hänen persoonansa valloitti ja pedagogin lahjansa vakuuttivat, puhumattakaan hänen taiteestaan. Olemme ryhmänä hioutuneet hyvin yhteen ja pystymme kannattelemaan toisiamme kaikkien vaihdosten keskelläkin. Todellinen kantaminen tulee kuitenkin opettajan taholta - opettajalla on merkitystä. Siispä tämän lyhyen kirjoituksen kautta vielä iso kiitos Merille sydämellisyydestä, hienovaraisuudesta, tarkkanäköisyydestä, kannustuksesta, täysipainoisesta mukanaolosta, hyvin mietityistä tehtävistä ja suunnitelmista ja huumorista. Hienot kuusi viikkoa!
Tilaa:
Kommentit (Atom)